Miten lapsen saa lopettamaan unnutuksen?

28.11.2017
  • Heippa!

    Sain mielenkiintoisen (ja pitkän) kysymyksen eteeni. Ensinnäkin sanon, että lasten seksuaalikasvatus ei ole mikään leipälajini. Siksi se vastaus minkä annan ei ehkä ole kaikista informoiduin. Sanon tämän etukäteen siksi, että yleensä aina, kun olen tarttunut tähän aiheeseen, olen saanut useamman sähköpostin jossa minut haukutaan siitä, etten osannut vastata oikein. Toivon myös siis ymmärrystä. Ja sitä, että ehkä oikeita vastauksia ei ole.

    Mutta tässä siis kysymys:
    “MITEN SAAN LAPSENI (pian 5v) HILLITSEMÄÄN UNNUTTAMISTAAN?

    Kaikki alkoi vajaa vuosi sitten oman haarojen välin kaivelulla/painelulla ja neuvolassa kysyinkin 4v tarkastuksessa asiasta, mutta lääkäri tokaisi varmasti ihon olevan kuiva.
    Olimme vuoden alussa reilun kuukauden verran perheemme toisessa kotimaassa ja siellä tämä haarojen kaivelu ja koskettelu oli todella pinnalla, jopa niin vahvasti, että
    kaikki muutkin siitä kyselivät: “onko pissahätä”, “kutiaako”, “onko pesty hyvin” jne…. pffff…väsymykseen asti ja siinä vaiheessa minulta meni hermo.
    Oli uhittelua, äänen korottamista, rangaistuksia…kaikki meni niin pieleen, että menimme käymään jopa lääkärissä, koska ajattelimme, että jos se on vaikka kuuman ilman ja hikoilun
    takia tullut hiiva tms. Terve tyttö…ei punoitusta…ei mitään…antiseptinen rasva kuitenkin varmuuden vuoksi.

    No saimme tytön koskettelua vähän rauhoitettua reissussa ja kaikki sujui hyvin…

    Tulimme kotiin ja ajattelin, että nyt se taisi rauhoittua ja loppua, ehkä se liittyi reissussa, kaukaisten sukulaisten ja ystävien kanssa liittyvään jännitykseen, vieraaseen kieleen ja toisten nurkissa olemiseen.

    Kesällä tapa tuli kuitenkin takaisin ja silloin vasta ensimmäisen kerran menin lastensuojeluliiton sivuille ja luin unnutuksesta. Mikä häpeä, mikä noyryys… olin lastani syytellyt ja torunut, ihmetellyt ja motkottanut,
    ja tottahan toki…kyseessä olikin vain kehitykseen kuuluva vaihe, joka ilmeisemmin meillä tulee vahvemmin esiin.

    Tämän jälkeen tapa muuttui selälleen makaamiseksi, jalkojen laittamiseksi ristiin ja pepun vauhdikkaaseen nytkyttämiseen… joskus myös haarojen väliin eksyy joku lelu tms.

    Keskustelimme asiasta tällöin ensimmäisen kerran…
    kerroin, että hänen tapa (emme puhu unnutuksesta…vaan halusta/tunteesta tehdä omaa juttua) on ihan sallittua ja kuuluu kasvuun, mutta silloin kun ollaan omissa oloissa, kotona.

    Muutaman kerran hän unnutti kaupan penkillä, asukaspuistossa, autossa jne. ja kotona unnutusta tuntui tapahtuvan kaikkialla.

    Keskustelimme jälleen ja sovimme, että sitä voi tehdä, mutta vain omassa sängyssä.

    Sovinnosta pidimme pitkään kiinni… me aikuiset annoimme hänelle omaa aikaa ja hän teki sitä vain ja ainoastaan omassa sängyssä.

    Päiväkodin alettua juttelin lastentarhaopettajan kanssa myös asiasta ja kerroin tytön tarpeesta unnuttaa. He sanoivatkin, että kerran tai kaksi joutuivat puuttumaan asiaan pukemistilanteessa, mutta muutoin sitä tapahtuu vain lepohetkellä. Toivoin heidän kuitenkin myös ilmaisevan sanallisesti, että tapaa ei ole hyvä tehdä eteisessä, penkillä tms. vaan vain siellä omalla patjalla, vähän kuin kotonakin.

    Paikka on pysynyt omana sänkynä, mutta nyt tuntuu, että viimeisen parin kuukauden aikana unnutuksen tarve on HURJASTI lisääntynyt…
    aina kun olememm lähdössä, pukemassa, meille tulossa vieraita jne. Tyttö häviää omaan sänkyynsä tai satunnaisesti myös meidän vanhempien sängyn alle ja unnuttaa…
    häneen ei saa minkäänlaista kontaktia, lähtökiireissä menee hermo ja uhkailut tulevat peliin.

  • En siis enää tiedä mitä tehdä?
    Miten jatkaa tästä eteenpäin?
    Miten viestittää lapselle, että unnuttaa saa, mutta juuri nyt ei?

    Pitkäisikö sopia joku unnutusaika…nyt voit…nyt loppuu… vaikka naurettavalta se tuntuukin, mutta olen ihan helisemässä tyttöjen kanssa ja sitten vielä lisäksi pienempi tekee jotian tepposia,
    joten menetän hermoni ihan.

    Tänään viimeksi taisin suutuksissani huutaa joulukalentereista, että niitä ei tule…ei tuollaisille lapsille… kuinka idioottimaista!!!!

    Mutta todella…mikä ihme avuksi?
    Miten saisin rajoitettua sitä?

    Olen yrittänyt osallistaa, kutsua avuksi, tehdä yhdessä asioita… toki pienempi vie hurjasti huomiota ja isomman olettaa selviytyvän yksin, ja usein nämä tilanteet johtavat unnutukseen.
    Juuri minä, äiti ja toisinaan isäkin, ja siirtymätilanteet ja tytön väsymys päätyvät usein loputtomaan unnuttamiseen, vaikka pitäisi jo pukea ja lähteä päiväkotiin.

    Karkkia? Tarrataulu? Mitä ihmettä? Yhteinen, koko perheen palkinto/jälkkäri/valittu puisto tms.?
    Miten ihmeessä saan tähän touhuun jotain tolkkua vai onko vain katsottava läpi sormien, ihan kuin ei näkisikään?
    Mikä on se väylä ja miten voisin toimia jotenkin paremmin, jotta en jatkuvasti koe omasta käytöksestäni jälkeenpäin huonoa omaatuntuo?

    Kiitos Katja jo etukäteen jos vain jotenkin voit auttaa!
    Olet enkeli!”

    Uskon että olet tehnyt sen mitä sinun pitääkin: Unnutus ei ole paha asia, se on lapsen tapa tuottaa itselle hyvää mieltä ja olet opettanut häntä toimimaan siten miten pitää: omassa huoneessa, omassa rauhassa.

    Yksi lause jäi mieleeni, joka minusta ratkaisee tämän asian “aina kun olememm lähdössä, pukemassa, meille tulossa vieraita jne. Tyttö häviää omaan sänkyynsä tai satunnaisesti myös meidän vanhempien sängyn alle ja unnuttaa aina kun olemme lähdössä, pukemassa, meille tulossa vieraita jne.
    häneen ei saa minkäänlaista kontaktia, lähtökiireissä menee hermo ja uhkailut tulevat peliin….”

    Ymmärränkö oikein että hän unnuttaa aina kun on tulossa eteen muutos: menette jonnekkin, joku on tulossa.

    Teillä ei ole ongelma unnutuksen kanssa. Teillä on ongelma siirtymistilanteiden kanssa.

    Lapsen on vaikea siirtyä, tai häntä hermostuttaa ja jännittää odottaessa vieraita. Tämän hän purkaa unnutukseen.

    Katselin äitiäni joka oli viikonloppuna lähdössä meiltä. Hänellä oli bussi menossa 15 yli 20. Viisi minuuttia ennen lähtöä hän ryhtyi tuusaamaan vaikka mitä: siivoamaan, käymään vessassa halimaan tyttöjä… niin kauan, että bussi meni jo eikä enää siihen ehtinyt.

    Olin itse lähdössä salille seuraavana päivänä. Kun piti lähteä ryhdyin tekemään kaikkea muuta: siivoamaan, käymään vessassa, hoitamaan laskuja…

    Huomaatko: siirtyminen oli vaikeaa. Ryhdyin tekemään jotain sijaistoimintoa.

    Lapsille siirrokset ovat aina vaikeita. Tyttösi näyttäisi purkavan unnutuksella tätä ylimääräistä energiaa, jännitystä. Mitä sinun täytyy tehdä, on ryhtyä opettamaan hänelle sujuvaa käyttäytymistä.

    Miten hänen tulee toimia kun siirrytte? Mitä häneltä odotetaan? Häneltä odotetaan, että hän tulee eteiseen, laittaa vaatteet päälle, kävelee ulos ovesta. Häneltä ei odoteta unnutusta. Sinun tulee opettaa tämä asia hänelle. Silloin ei tarvitse enää kieltää unnutusta, sillä sitä ei enää tapahdu.

    Ja kun hän toimii näin? Miten palkitset häntä? Muistatko käyttää Kannustavaa Kehua: sinä et mennyt unnuttamaan, sinä laitoit vaatteet päälle ja kävelit ulos. Sinä olet hyvä siirtymään.

    Olen kirjoittanut kirjan nimeltä Läpikäyntitekniikka – joka auttaa sinua hahmottamaan miten lasta opetetaan toimimaan oikein tietyissä tilanteissa. Uskon että sinulle on siitä valtavasti hyötyä.

    www.mammakaveri.fi/lapikayntitekniikka

    Kannustava kehu siirtyessä, pukiessa ja syödessä kirjasta voisi olla tässä myös apua. Tätä saa minun verkkokaupastani ekirjana, ja esim. adlibriksestä painettuna versiona.

    T. Katja
    Liity Katjan sähköpostilistalle ja saa sähköpostiisi ilmainen ekirja “Mistä on tasapainoiset lapset tehty? Ymmärrä lapsen kasvua, tue lapsen itsetuntoa”
Mitä tehdä kun äidillä menee liian lujaa?Millaisia leimoja lyöt lapseesi?
Show Buttons
Hide Buttons
Ei tuotteita