Onko lapseni kiusaaja? Entä kiusattu? Mitä sitten?

15.1.2018
  • Heippa!

    Hesarissa oli mielenkiintoinen otsikko muutama viikko sitten:

    “Näin ehkäiset sitä, että lapsesta tulee kiusaaja: Lasten leikkeihin pitää osallistua, edes hankalaa lasta ei saa jättää pois synttärikutsuilta ja huonosta käytöksestä ei saa rangaista”

    Itselleni tämä oli erittäin mielenkiintoinen juttu. Omaa tyttöäni syrjittiin eskarissa aivan huolella ja päiväkodin aikuiset eivät puuttuneet asiaan mitenkään. (Onneksi asia on nyt ohi, ja tytöllä on paljon kavereita!)

    Siksi oli mielenkiintoista lukea se toinen puoli tästä: miten suhtautua lapseen joka kiusaa.

    Juttuun oli haastateltu tohtori Laura Repoa, joka on väitellyt tästä aiheesta.

    Tärkeänä asiana nousi se, että vanhemmat voivat itse vaikuttaa siihen kiusaako lapsi toisia tai kiusataanko lasta vai ei. Kiinnostuminen lapsen asioista on ykkösasia. Lisäksi tutustuminen toisiin perheisiin auttaa usein tilannetta.

    Mielenkiintoisin pointti oli tämä: Folkhälsanilla tehdyn tutkimuksen mukaan jopa 38 prosenttia vanhemmista hyväksyi sen, että aina ei tarvitse ottaa kaikkia mukaan.

    Näin ei pitäisi Laura Revon mukaan missään nimessä olla. Kun lapsi suljetaan ryhmän ulkopuolelle, se ruokkii hankalaa käytöstä entisestään.

  • Jäin miettimään tätä asiaa.

    Yleensä negatiivisuus lisää negatiivisuutta.

    Oma tyttöni reagoi kiusaamiseen sillä, ettei hän enää pystynyt olemaan tyttöporukassa mukana. Hän jännittyi, hiljeni ja suuttui kavereille ihan todella herkästi.

    Hän oli saanut niin usein takkiinsa, ettei voinut enää luottaa siihen että hänestä pidetään. Yhden kaverin kanssa leikkiminen onnistui ihan hyvin.

    Kun huomasin, että tyttöni ei pärjää päiväkotiryhmässä otin yhteyttä tyttöä syrjineiden lasten perheisiin. Asiat liikahtivat eteenpäin, mutta eivät tarpeeksi.

    Tärkeintä olikin, että tytön kanssa määrittelimme kotona tilanteen uusiksi:

    Tyttö ei ole huono tai väärä. On olemassa “kaksiloita”, jotka tykkää leikkiä yhden kaverin kanssa. Sitten on olemassa “moniloita”, jotka tykkää leikkiä ryhmässä. Kaikki on sallittua.

    Tyttö määritteli itsensä “kaksiloksi”. Sen jälkeen paine kaveriryhmään pyrkimisestä hälveni. Meille tuli rauha. Tilanteesta puhuttiin positiiviseen sävyyn.

    Tuli kesä, aurinko, ja kesäretket.

    Kun syksy koitti ja koulu alkoi, tyttö sanoi: “minä äiti en oo enää kaksilo, minä oon monilo”. Hän oli saanut oman tyttöporukan jonka kanssa viettää aikaa. Määritelmä oli muuttunut.

    Jos haluat opetella positiivisuuteen perustuvaa kasvatusta, kannattaa aloittaa “Kannustavasta kehusta”.

    Löydät tietoja siitä tästä:
    www.mammakaveri.fi/kannustavakehu


    🙂 Katja
    Liity Katjan sähköpostilistalle ja saa sähköpostiisi ilmainen ekirja “Mistä on tasapainoiset lapset tehty? Ymmärrä lapsen kasvua, tue lapsen itsetuntoa”
Eroon horroröistä?Mistä aloitetaan positiivinen kasvatus?
Show Buttons
Hide Buttons
Ei tuotteita